Tilaa, valoa ja nykyajan mukavuuksia kaikille. 1970-luvun laadukkaat lähiökodit
Teksti: Kirsi Saarikangas
Arkkitehtuurimuseo julkaisee Kirsi Saarikankaan artikkelin teoksesta ’Murrosten vuosikymmen. Arki, aatteet ja arkkitehtuuri 1970-luvun Suomessa’. Kirja julkaistaan 16.5.2023. Voit tilata sen ennakkoon tästä. Artikkelin viitteet ja kirjallisuusluettelo löytyvät kirjasta.
Mutta sitten vuoden 1972 alussa perheeseemme iski lähiökuume. Tuttaviamme oli muuttanut vähitellen lähiöihin, joissa heillä oli uudet, avarat asunnot, ja varsinkin lukion toista luokkaa käyvä siskoni alkoi haluta omaa huonetta. Vanhemmat myös ajattelivat, että olisi mukava muuttaa rauhallisempaan ja puhtaampaan ympäristöön.
Osalle asukkaista lähiöt olivat uusia ja outoja, osalle jo tavallisia ja tuttujakin asuinalueita. Osalle muutto oli tavoite ja osa muutti sinne, mistä sai asunnon. Lähiöihin muutettiin niin maaseudulta, toisista lähiöistä kuin kantakaupungin puutteellisista ja pienistä tai purettavista asunnoista, kuten lapsuuden perheeni 1964. Luonnonläheisyys, liikenteen vaaroista vapaa ja lapsille turvallisena pidetty ympäristö sekä nykyajan mukavuuksin varustetut asunnot houkuttelivat asukkaita keskustoista lähiöihin.
Pääkaupunkiseudulle, Etelä-Suomen kasvukeskuksiin ja Ruotsiin suuntautunut suuri muutto (1965–1975) kärjisti asuntopulan ja siivitti kompaktilähiöiden rakentamista. Asuntopoliittinen komitea (1965) asetti asuntopoliittisen ohjelman tavoitteeksi tuottaa puoli miljoonaa keskimäärin 70m²:n kokoista uutta asuntoa kymmenessä vuodessa (1966–1975) Ruotsin samanaikaisen miljoonaohjelman (1965–1974) tavoin. Tavoitteet aiempaa tilavammista asunnoista myös saavutettiin. 1966 perustettu asuntohallitus ohjasi lähiörakentamista määrätietoisesti.
Asuntotuotanto- eli aravalait uudistettiin ja säädettiin tilapäisistä pysyviksi 1.1.1967 alkaen. Ne määrittivät lainoitettavien asuntojen huoneiden vähimmäiskoon, -korkeuden ja -varustuksen sekä enimmäispinta-alan, joka nostettiin 120 m²:iin. Ne säätelivät myös rakennusten ulkoasua. Rakentamisessa oli pyrittävä ”mahdollisimman pitkälle vietyyn teolliseen sarjatuotantoon”, eikä rakennuksissa saanut olla ”tarpeettomia ulokkeita ja mutkia”. Suuri osa ohjelman mukaan toteutetuista asunnoista nousi pääkaupunkiseudun uusiin lähiöihin. Eniten kerrostaloja valmistui 1970-luvun alkupuolella, erityisesti 1974.
Normiohjaus takasi kohtuullisen laadun kaikkiin asuntoihin. Se tasa-arvoisti, mutta myös samanlaisti asumista, kun minimistä tuli rakennusyhtiöiden toteuttamana myös normi ja maksimi. Asuntojen keskimääräinen pinta-ala ja varustetaso kuitenkin kasvoivat.
Uusi asunto ei ollut itsestäänselvyys, vaan sen hankkiminen vaati pitkäjänteistä säästämistä ja nopeaa asuntolainan lyhentämistä. Innostus ja ylpeys uusista tilavista ja nykyaikaisista asunnoista on lähiöihin 1950-luvulta 1970-luvun alkupuolelle muuttaneiden asukkaiden muistelukirjoituksissa käsin kosketeltavaa. Muutto lähiöön merkitsi useille harppausta asumisen tasossa. Vesalaan 1970-luvun alussa muuttanut kirjoittaja kuvaa:
Muistan kuinka äiti oli onnellinen kraanasta tulevasta lämpimästä vedestä. Ei tarvinnut keitellä ja kannella. Siskon kanssa nautimme täysin siemauksina ison kylpyammeen tarjoamista lämpimistä kylpyleikeistä. Kylvyssä uudessa kodissa kynttilänvalossa, kun sähkö oli vielä poikki, ensimmäinen muistikuvani Vesalasta.
1970-luvun päättyessä nykyajan mukavuudet, kuten juokseva lämmin vesi, kylpyhuoneet, sisä-WC:t ja keskuslämmitys olivat muuttuneet itsestään selviksi.
Lapsiperheet pysyivät asuntosuunnittelun keskiössä. 1970-luvulla lähiöihin rakennettiin paljon tilavia ja käytännöllisiä, läpi talon ulottuvia kolmen tai neljän huoneen ja keittiön perheasuntoja, joiden väliin sijoitettiin lamellitaloissa usein pieniä yksiötä ja kaksioita. Suurimmissa kerrostaloasunnoissa oli jopa viisi tai kuusi huonetta ja keittiö. Asuntoihin tuotiin mahdollisimman paljon raitista ilmaa ja auringonvaloa. Talot ympäröitiin avoimella vihreällä tilalla, ja asunnot varustettiin parvekkeilla. Läpitalon asunnot oli myös helppo tuulettaa. Olohuoneet ja parvekkeet suunnattiin ilta-auringon suuntaan etelään tai länteen ja makuuhuoneet aamuauringon suuntaan itään tai pohjoiseen. Oli myös tärkeää, että asunnoista oli näköyhteys pihalle ja siellä leikkiviin lapsiin.
Elementtirakentamisen kulmikkaat muodot toistuivat asuntojen sisätiloissa, jotka olivat yleensä selkeitä ja käytännöllisiä. Keittiöt ja kylpyhuoneet (asuntojen märkätilat) sijaitsivat lähekkäin, ja eteisestä pääsi usein kaikkiin huoneisiin. 1920–1930-luvulla luotujen funktionalististen ihanteiden mukaisesti tila jaettiin toimintojen mukaan erillisiin huoneisiin. Olohuone oli muita huoneita suurempi, keittiöt suljettiin usein ovella ja niihin mahtui pieni ruokapöytä. Suurimmissa asunnoissa oli parveke, useampi makuuhuone, vaatehuone, tilavammat keittiöt ja eteiset sekä erillinen kylpyhuone ja WC.
Vaurastumisen myötä asuntojen varustelu parani ja niiden koko ja makuuhuoneiden määrä kasvoivat. Samaan aikaan kotitaloudet pienenivät, ja yhä useampi lapsi tai nuori saattoi saada oman huoneen. Jos talojen ulkoasu oli harmaa ja kulmikas, niin sisustuksissa oli sekä värejä että pyöreitä, muhkeita muotoja. Yleinen vaurastuminen näkyi asuntojen kalustamisessa sekä kodinkoneiden määrässä ja monipuolistumisessa.
Rakennusliikkeistä tuli aiempaa merkittävämpiä toimijoita myös asuntojen suunnittelussa. Suurimmilla rakennusliikkeillä oli omat suunnittelutoimistot ja valmiita mallilamelleja. Osiin pilkotussa järjestelmäsuunnittelussa asuntoja koottiin myös valmiista, huoneen kokoisista elementeistä, kuten kylpyhuoneista ja keittiöstä. Tämä nopeutti rakentamista, eikä ääritapauksissa talokohtaista suunnittelua tarvittu lainkaan.
Elementtirakenteisissa kerrostaloissa samat asuntopohjat toistuivat kerroksesta toiseen. Moduulijärjestelmät tarjosivat mahdollisuuksia tilajärjestelyjen muunteluun. Olarin 1970-luvun alkupuolen lähiörakentamisen valtavirrasta poikennut kokeellisuus ulottui myös asuntojen sisälle. Rakennusliike Arjatsalon kehittämä pilarilaatta-järjestelmä salli sisätilojen joustavan muuntelun, sillä väliseinien paikkoja oli mahdollista vaihtaa tulevien asukkaiden toiveiden mukaan vielä rakennustöiden ollessa käynnissä. Olarin yksilöllisyydellä ja ylellisyydellä mainostetuissa kerrostaloissa oli myös ensimmäisenä Suomessa omat saunat lähes kaikissa vähintään kolmen huoneen ja keittiön asunnoissa. Suurimpiin asuntoihin saatettiin rakentaa myös takka ja uima-allas. Myös Kannelkylän puuelementtijärjestelmän pilarirakenteet mahdollistivat rakentamisvaiheessa asuntojen tilajärjestyksen muuntelun kevyiden väliseinien paikkoja siirtämällä. Siltamäessä yksiöissäkin on parveke ja pohjakerroksen asunnoissa oma, korttelipihalle avautuva asuntopiha.
Kirsi Saarikangas, FT, on taidehistorian professori Helsingin yliopistossa. Hän on tutkinut 1900-luvun arkkitehtuuria, erityisesti modernia asuntoa ja sukupuolta sekä elettyä ja rakennettua lähiöympäristöä.
